Päivä 37

Tämä dagen efter  on sujunut toistaiseksi oikein miellyttävästi. Heräsin aamulla normaaliin aamulenkkiaikaani pirteänä vain viiden tunnin unien jälkeen. Lähdin lenkille, mutta yritin ajatella järkevästi ja päätin vaihtaa juoksemiset ja muut rykimiset toiseen kertaan ja nappasinkin kävelysauvat mukaani. Aamuyöstä on tosi mukavaa kuunnella itsekseen jotain hyvää musiikkia raikkaassa ulkoilmassa, mutta tänään puhuinkin koko lenkin ajan handsfreellä puhelimessa ystäväni kanssa. Keskustelimme koko puolituntisen vatsalaukunohitusleikkauksista :)

Lihaksiin kyllä sattui, mutta ei pahasti. En silti ole niin tyhmä että ilakoisin tässä vaiheessa, kuinka vähällä pääsin. EI TODELLAKAAN :D

Olin tänään sikäli "onnekas", että pääsin jo lounasaikaan lähtemään töistä, vahdinvaihto sairaan lapsen luokse kotiin. Mikäs sen parempaa tälle päivälle kuin maittava lounas KOTONA ja PÄIVÄUNET!

Mutta päivän edetessä olo senkuin paranee, jos tiedätte mitä tarkoitan. Alan saada aavistuksen siitä, mikä minua huomenna odottaa, sillä huominen tulee olemaan se päivä, kun pääsen lähelle kivun syvintä olemusta. Aamupäivällä kipu hiipi reisiin ja pakaroihin, ja siitä sitten ylös kylkiin ja vatsaan. Ja kyllä sitä on näemmä jalkatreeniä tehty ihan kirjaimellisesti hartiavoimin, koska niskaan asti tuntuu tuttua jomotusta.

Eli sitä odottaessa, dagen efter dagenefter :D

Pään sisällä olo on edelleen loistava! Kyllä se tästä tasoittuu siihen mennessä kun hengittäminenkin alkaa tehdä kipeää. Nyt kuitenkin tiedän, mitä urheiluhullut ovat selittäneet jostain endorfiineista ja kuinka "siihen jää koukkuun" ja muuta vastaavaa. Mutta tottahan se on, vaikka näin kauan sitä tunnetta sai odottaa.

Nyt teen pienen aiheharppauksen, sillä luin puolivahingossa tänään Ylen artikkelin luomusynnytyksistä, jonka pääset lukemaan täältä. Ja nyt tunnustan, että jotkut pahoista liikkeistä olivat niin pahoja, että treenin aikana vertasin kipua jopa synnytykseen. Onhan se vähän radikaalia verrata jotain jumppaliikettä synnytykseen, mutta molemmat kokeneena ajattelin sallia sen itselleni. Ja toden totta, kun sain palautettua mieleeni ne lähes kolmen vuoden takaiset hetket, ja sain todeta että siitäkin on selvitty hengissä, suurimmaksi osaksi jopa ilman lääkitystä tai mitään muuta epämiellyttävää, niin kyllähän sitä nyt muutaman kyykyn vielä saa itsestään irti :D

Paras kivunlievittäjä synnytyksessä oli muuten Fazerin pähkinäsuklaa (sairaalan kanttiinissa ei myyty muuta laatua). Tapahtuman jälkeen lähetin heille kiitospalautteen, että suklaan avulla saatiin lapsi maailmaan. SÖIN KOKO LEVYN! Vastasivat minulle että "onnea ja kiitos palautteestasi". SIIS WTF?!?! Luulin saavani vähintäänkin vuoden suklaat sieltä ilmaiseksi tai jotain :D Nythän se ei enää tule kysymykseenkään kivunlievittäjänä, ei ruumiillisen eikä henkisen. Että pitäkää tunkkinne :D

Alan myös lämmetä tälle trendikkäälle sloganille