Tämähän on nyt yhtä numeroiden pyörittelyä... paljonko takana, vähänkö edessä. Senttejä, kiloja, senttejä. Tänään olo on ollut hyvin pohdiskeleva. Vaikka täällä blogissani rohkaisen itseäni tsemppaamaan loppuun asti ja kirjoitan kauniita sanoja ja yleviä ajatuksia vahvana olemisesta, totuus on, että en ole lainkaan vahva. Mieli heikkenee päivä päivältä. Kiusaukset ovat sietämättömiä. Tilannetta ei auta se, että en ole yksin. On helppo olla heikko, kun tietää että ei tuomita. Synnit on helppo tunnustaa, kun tietää että saa vastineeksi toisen tunnustuksen.
Tässä on taas kyse valinnoista, vaikka kaksi kuukautta sain viettää autuaan valintavapaata elämää. Mitä heikommaksi mieli muuttuu (varmaan hiilihydraatin puutteesta), sitä useammin valinta oikean ja väärän välillä pitää tehdä. Monta kertaa päivässä. Itsekin diettaava ystäväni L kiteytti kaiken niin hyvin yhteen lauseeseen: hyvän olon suhde oikeaan valintaan ei ole yhtään verrattavissa väärään valintaan liittyvään huonoon oloon. Tässä sen huomaa, kuinka raakile vieläkin olen. Kyllä minä tiedän miltä olut maistuu ja pulla tuntuu suussa. Tiedän senkin, että en jaksa syödä pizzaa loppuun asti, ja että liiasta karkinsyönnistä tulee vatsa kipeäksi. Tiedän myös, että alkoholista tulee humalaan :D Miksi se pitää kerta toisensa jälkeen kuitenkin kokeilla?
Taidan olla niin heikoilla jäillä kolmen viikon kuluttua...
Valmentaja E päivitteli viime viikolla salilla niin hyvin, että "ihminen on tyhmä keksintö, haluaa kaikkea mitä se ei saa". Sekin on niin totta. Tämä tuli esiin, kun naisten pukuhuoneessa kaikki söivät banaania, roskiksessa lojui banaaninkuoria, ja kaikkialla jopa haisi banaani. En erityisemmin edes välitä banaaneista, ja vihaan niiden hajua, mutta nyt... Voi luoja jos saisin treenin jälkeen edes yhden banaanin!!!
Aamulla olo oli hyvä ja vahva. Peilistä katsoi kivan näköinen nainen, joku joka on jo saavuttanut paljon ja on onnistunut. Ja sitten jotain tapahtui iltapäivään mennessä. En enää nähnytkään jo kuljettua matkaa, vaan vielä edessä olevan kivisen ja jyrkän taipaleen, joka ei ehkä pääty koskaan. Toisaalta tämä prosessi on sisältänyt minäkuvan tarkastelua ja itsetutkiskelua enemmän kuin ehkä koko elämäni aikana. Toisaalta taas olen ihan hukassa minäkuvani kanssa; Millainen minä olen? Millainen minun pitäisi olla? Milloin minusta tuntuu, että nyt olen minä? Ja miksi minäkuva on aina eri peilikuvan kanssa?
Pelottaa, sillä suunta on oikea, mutta loppuelämä vasta edessä. Joulukuu ja sen jälkeinen aika pelottaa niin vietävästi, eikä pelon myöntäminen ole edes vaikeaa. Auttaako se yhtään, että tiedostan heikkouteni? Olen suorastaan kauhuissani, sillä nyt olen saanut kurkistaa sellaiseen elämään, jota olen ihannoinut, ja josta olen lukenut ja katsellut kuvia, ja se tuntuu oikealta. Eräs fitness-bloggaaja kirjoitti "fitnessähkystä", ja sitä on kyllä ilmassa. Pahimmassa tapauksessa jopa lähes 10 vuotta nuoremmat tytöt tähtäävät kisalavoille ja on offseasonia ja kisadieettiä ja on tonnin biksuja ja poseharjoituksia. Mutta ei minulla ole ähky! En todellakaan puhu mistään kisaamisesta BMI:n "tällä puolen", mutta päämäärätietoinen elämäntyyli viehättää. Muusikkoa minusta ei tullut, vaikka eväät kyllä annettiin. En valmistunut unelma-ammattiini, tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan ammattiin. Mutta että jos nyt edes yhden kerran elämässä olisi jotain sellaista sisältöä, jota voisin pitkäjänteisesti toteuttaa ja viedä eteenpäin.
Näiden ajatusten, pelkojen, toiveiden ja tosiasioiden jälkeen olisi palava halu lähteä lenkille. Ulos tuonne pimeään marraskuuhun, juosta kaikki synnit savuna ilmaan. Mutta en lähde. Täällä on kuulemma karhuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti