tj 13 ja tuloksia ja nenäliinavaroitus

Sieltä se odotettu ja pelätty maanantai taas koitti, ja minulla on kertakaikkinen ilo ja riemu esitellä välitulokset!

paino -11,1 kg (-1,5 kg)

vyötärö -14 cm (-0,5 cm)

lantio -11 cm (-2 cm)

rinta -9,5 cm (-2 cm)

reisi -8,5 cm (-0,5 cm)

Yllä kuvattu valomeri on aamulenkkini varrelta tänä aamuna hautausmaalta, jossa sadat ihmiset olivat käyneet muistamassa isiään eilen isänpäivänä. Siihen oli pakko oikein pysähtyä ottamaan valokuvaa, vaikka kuva ei koskaan anna oikeutta sille kauniille näkymälle.

Tasan vuosi sitten isänpäivänä meillä ei juhlittu. Kerron tätä siksi, että valotan tällä hieman taustaa siihen, mikä johti tilanteeseen, johon tarvittiin järeitä aseita, eli superdieettiä. Tasan vuosi sitten isänpäivänä vaarini vietti viimeisen päivän kanssamme, ja nukkui sitten pois. Järjestelimme samaan aikaan omia häitämme ja hautajaisia, ja koko syksy ja talvi meni kuin sumussa. 1.12. meidät vihittiin, ihme kyllä melko onnistuneesti, ja viikko sen jälkeen olimme hautajaisissa.

Alle kaksi viikkoa häidemme jälkeen olimme lähdössä häämatkalle, ja matkalla saimme toisen suru-uutisen, että myös mummuni oli nukkunut pois. Häämatkalle lähdettiin, mutta lisää hautajaisia oli siis tiedossa.

Mielestäni tilannetta kuvaa hyvin se, että musta leninki, jonka puin ensimmäisiin hautajaisiin, ei enää mahtunut toisissa hautajaisissa päälleni. Koko talvi meni siinä samassa sumussa ja surussa, joka viikko oli jotain, jos ei muuta niin selvittelyä, sen miettimistä ja kaikesta stressaamista ja järjestelyä.

Keväällä tajusin jääneeni itse henkiin. Talot ja asiat saatiin siivottua, ja kesä tuli. Mutta silti menneestä talvesta jäi vain paha mieli. Jo ennen superdieettiä ja varsinkin sen aikana olen viettänyt kymmeniä ellen satoja tunteja yksinäni lenkillä, juoksemassa, pyöräilemässä, kuntoilemassa. Etenkin aamuiset juoksulenkit öisessä pimeässä ovat olleet melkoista surutyötä toisinaan. Vieläkin se yllättää välillä, ja poskilla on valunut niin paljon muutakin kuin hikeä ja sadevettä.

Nyt haluaisin ajatella, että ympyrä on sulkeutunut kun vuosi on kulunut.  Eihän se suru lopu tähän, mutta nyt kun on oman elämänsä ja ennen kaikkea kehonsa saanut hallintaan, ehkä sen kanssa oppii vihdoin elämään. Pakko oppia, koska suruja tulee vielä uusia.

Tässä pari häämatkakuvaa

Honeymoon, taustalla Kuollutmeri

Kehno bikinikuva

Tänään puntari näyttää muuten samaa lukemaa kuin mummullani silloin aikoinaan kun hän meni pappani kanssa naimisiin :D Mummu oli pieni ja pyöreä ja iloinen, ja muisteli morsiamena oloaan useasti. Loppuaikoinaan hän manasi, että jo on kumma, kun 80 vuotta sanotaan, että pitää pudottaa painoa, ja sitten kun paino sairastuessa vain putoaa ja putoaa, niin sanotaankin, että paino ei saa pudota. Mummu kyllä oli joitakin senttejä lyhyempi kuin minä, mutta en enää muista kuinka paljon.

Sain joskus mummulta tällaisen kirja-aarteen:

Tuolla se on kirjahyllyssä, enkä ikinä hävitä! Ruokaohjeet ovat vähän 90-lukulaisia, mutta on siellä ihan asiaakin, ja joitankin kotijumppahelmiä. 

Ehkä tämä synkkä vuosipäivä sai hyvistä tuloksista huolimatta olon vähän apeaksi. Päätä on meinannut särkeä ja salitreenikin jäi väliin niin tyhmästä syystä, että printattu ohjelma unohtui kotiin. Ja sitten! Söin korvapuustin puolikkaan. HAH! Tyytyväisyys tappaa kehityksen, niinhän minä itse sanoin, ja olen ollut tänään niin tyytyväinen, että olen suunnitellut kaikki mahdolliset tavat tehdä jotain kamalaa. Herkkukamalaa siis.

Huomenna lähdetään aamulenkille, sytytetään kynttilä vaarille ja käydään siellä salilla. Huomenna myös syödään ruokaohjelman mukaisesti, ei fuskata eikä oikaista. Toiseksi viimeinen viikko lähti nyt käyntiin!